Mestarikokin kesäyllätys

Huipputason jalkapallovalmentajan treeneissä lensi hiki.

Vanhojen seurakavereiden kanssa vielä kerran tosissaan treenatessa, neljääkymppiä lähestyttäessä, tempo tuntui hetkittäin turhan kovalta. Ystävät muistivat kuitenkin pyyteettömästi muistuttaa, lähes tauotta nyrpeän oloiselle ja isolla rahalla porukallemme ostetulle vierailevalle Valioliigavalmentajallemme, että liikkeitteni ajoittaiseen verkkauteen on syynä muulinpotkuista jo poikasena vioittunut vasen polveni.

Sen minkä sähäköissä liikkeissä hävisin, voitin moninkertaisesti takaisin laukomalle käsittämättömiä kaappeja kaukaa ja läheltä, oikealta ja vasemmalta, ylös ja alas. Käytännössä paikoiltani. Taika asui yhä pohkeissani.

Treenasimme muutamien satojen metrien etäisyyksillä toisistaan olevilla harjoituspisteillä intensiivisen monipuolisesti, aina välillä koko joukkue pisteestä toiseen siirtyen. Kauniissa ja monimuotoisessa eurooppalaisessa maastossa. Erään siirtymän aikana huomasin pienen koiran olevan pinteessä polun laidalla. Se vikisi ja puhisi, ärhenteli ja pyöri vimmatusti. Siankorva oli juuttunut sen kuonon ympärille! Lähestyin tuota pientä koiraa varovasti ja vaihdettuamme samalle aaltopituudelle ojensin käteni sen kuonoa kohti pelastaen pikkuisen pinteestään. Hän ahmaisi korvan nyt oikein päin suuhunsa alkaen välittömästi mutustelemaan sitä ongelmitta. Ihastelin tuon pienokaisen kirkasta energiaa siinä aikani ja kun koiralla oli kaikki hyvin jatkoin seuraavalle pisteelle.

Mutta harjoituspiste olikin tyhjä. En nähnyt jälkeäkään koko joukkueestamme saati nyrpeästä valmentajasta. En kuullut pihahdustakaan. En edes haistanut maalivahtimme voimakasta ominaistuoksua, myskin ja urean arvoituksellista aromia. Ehkä he olivat siirtyneet jo eteenpäin, jälleen uudelle harjoituspisteelle. Otin siinä ihmetellessäni metsän reunassa olleen viininpunaisen Chrysler 300C:n alleni kuin huomaamattani ja lähdin ajelemaan. Vahva bensiinimoottori murisi pitkän konepellin alla niin pehmeästi että vain auton automaattivaihteiston vaihtojen huomaamaton pehmeys veti sille vertoja. Niin, ja eräät huulet jotka samalla muistin nuoruudestani.

Kurvailin maalauksellisen merellisissä ja värikylläisen kumpuilevissa maisemissa eteenpäin ajatellen elämää kunnes kaunis kesäpäivä muuttui silmänräpäyksessä kauniiksi talveksi. Livuin sillä hetkellä viininpunaisellani pitkin mäkistä ja syheröistä kylän raittia. Päästäkseni etenemään kesärenkailla ja mahtipontisen tehokkaalla takavedolla jouduin jyrkimmissä paikoissa välillä työntämään autoa ratista kiinni pitäen, ovi avoimena. Työntäminen ja ohjaaminen sujui kevyesti kuin leikki ja ajattelinkin mielissäni kuinka onnistuin näin imemään itseeni tuon viehättävän pikkuruisen kivikylän tunnelmaa kenties enemmän kuin olisi auton sisältä käsin ollut mahdollista. Juuri silloin saapui jälleen kesä.

Olin sievässä paikassa, kesäidyllissä, täpötäysine pöytineen ja iloisine ihmisineen. Istuin  pöytään ja ei aikaakaan kun ohikulkeva mestarikokki Henri Alén käveli pöydän ohi tunnistaen minut. Hän tuli kesäinen ilme sileillä kasvoillaan kyselemään kuulumisiani. Ilostuin, vaikkakaan en heti tunnistanut Henkkaa. Hänen hiuksensa olivat niin absoluuttisen puhtaat. Jokainen yksittäinen hapsi hänen päässään tanssahteli lämpöä antavassa tuulessa oman koreografiansa mukaan. Ja samalla kuitenkin täydellisessä synkroniassa 100 000 muun kanssa, luoden taianomaisen auran Henkan vain kevyesti päivettyneille kasvoille.

Muutaman kevyen sanan jälkeen kerroin hänelle että leipätyöni ei lyö enää leiville. Kysäisin, olisiko hänellä mestaritason leivittäjänä tarjota minulle töitä. Silloin Henkka muuttui salamyhkäisen näköiseksi, kumartui puoleeni povitaskuaan kaivellen ja pälyili ympärilleen. Taskusta Henrin käteen tarttui eriskummallisen näköinen esine. ”Akseeniase”, Henkka sanoi, madaltaen samalla merkitsevästi ääntään. Läpikuultava, metallinkeltainen, etäisesti asetta muistuttava tavattoman kutsuva esine. Laadukkaan käsityön leima. Vankka rakenne ja kerrassaan viehättävä muotoilu. Akseeniaseen sisällä erottui mutkikkaita mekaanisia metalliosia. Metallinkeltaisen pinnan alla oli selvästi nähtävissä myös jotain muuta, niin ikään metallinkiiltoista, mutta nestemäistä ainetta.

Henkka laski akseeniaseen pöydälle. Katselimme ja koskettelimme sitä majesteetillisen hiljaisuuden vallitessa. Vihdoin oivalsin mistä oli kyse! Mestaritason kokki luki ymmärrykseni paisteen sanattomilta kasvoiltani, otti kädestäni kiinni ja iski veijarimaisesti silmää. En kyennyt enää iskemään takaisin sillä naamani oli siihen aivan liian leveässä virneessä.