Ihmisyyden illankoitto

Humanismi on tappanut ihmisyyden. Se on tappanut inhimillisen elämän. Ja on juuri tappamaisillaan hyvin suuren osan muustakin Maapallolla tavattavasta elämästä.

Kaiken edeltään tuhoavan humanismin alkusiemen kylvettiin samaan aikaan ensimmäisten maatalouden siementen kanssa. Sitä ennen ihmislaji eli inhimillistä ja tasapainoista, kokonaisvaltaisesti palkitsevaa elämää. Elämää joka tyydytti ja jossa ei kärsitty masennuksesta. Kaikki kääntyi täydellisesti päälaelleen lähes yhdessä yössä, noin kymmenessä tuhannessa vuodessa.

Ihmisyyden kulta-aikoina tärkeintä oli elää ja selviytyä. Elää vuorovaikutuksessa oman perheen ja yhteisön kautta. Elää luonnon kanssa suorassa vuorovaikutuksessa. Selviytyä hengissä, selviytyä parittelemaan. Saattaa maailmaan jälkeläisiä jotka elävät. Ennen kaikkea oleellista oli olla osa sitä ikiaikaista lajien jatkumoa joka täyttää lajityypillisen tehtävänsä maan päällä eikä piiruakaan vähempää saati enempää. Kuten kaikki muutkin eliöt tekevät ja ovat aina tehneet – kamelista kaskelottiin ja arkkibakteerista affeneen.

Nykyihmiselle tärkeintä on haaliminen ja rohmuaminen. Omaisuutta, mainetta, kunniaa. Tavaran haaliminen tuhoaa elinympäristömme. Maineen ja kunnian rohmuaminen tappaa vaatimattomuuden ja solidaarisuuden.

Humaanin vastakohta ei ole raakalaismainen. Se on inhimillinen. Onko tappamisessa jotain pahaa? Onko leijonauros raakalaismainen tappaessaan gasellin nälkäänsä tai vieraan uroksen siittämät pennut laumassaan varmistaakseen juuri omien geeniensä eteenpäin siirtymisen? Ei, se on lajityypillistä ja harmitonta käytöstä. Aivan, harmitonta. Verrattuna vaikkapa Talvivaaran kaivoksen jätöksiin, avohakkuisiin, vesistöjen rehevöittämiseen, hyönteis- ja kasvimyrkkyjen tuhoihin tai oikeastaan mihin tahansa mitä ihmislaji nykyään tekee.

Aiemmin mekin olimme sopeutuneet lajityypilliseen elämäämme. Kaikki lajit olivat sopeutuneet. Yhtäkkiä me emme olleet. Ei ollut merkitystä millään muulla kuin ahneudella. Omimisella. Epäterveellä kilpailulla. Nykyhetki ei merkinnyt mitään. Ei sukulaisuussuhteet, ei täyttymykselliset onnistumiset, ei mikään. Ainoastaan materian haaliminen. Materiaksi kelpasi nainen. Materiaksi kelpasi vilja. Mikä milloinkin, kulloistenkin kulttuuristen hullutusten mukaan. Haaliminen kiihtyi, haalimme ja rohmusimme yhä uusia asioita vanhojen päälle. Tyhjät sanat, odotukset ja kaiken altaan murskaavat teot ottivat vallan ja veivät mukanaan. Olemme nykyisin yhtä erkaantuneita ihmisyydestä ja lajityypillisestä elämästämme kuin reaalitalous on finanssitaloudesta.

Moni pelkää koneiden kiivaasti kehittyvää tekoälyä. Tekoäly voittaa jo nyt shakinpeluussa shakkimestareista parhaimmatkin. Moni pelkää, että se ottaa vallan meistä aidosti älykkäistä ihmisistä kaikkialla. Ihminen luo pian liian älykkään koneen joka oppii tuottamaan kopioita itsestään sekä omasta itse luomastaan informaatiosta. Viime aikojen, viime vuosien, viime tuhansien vuosien ihmisten tekosia katsellessamme voi vain todeta, että pelkäämme itseämme. Omaa peilikuvaamme. Me olemme se tekoäly joka ei osaa enää elää ympäristössään siellä ikuisuuden vallinneiden sääntöjen mukaan. Toimimme tavalla joka rampauttaa kaiken mistä olemme tulleet. Aivan kuten pelkäämme yliälykkäiksi muuttuvien robottien valloittavan oman maailmamme. Me olemme jo irtaantuneet kaikesta olennaisesta. Tuhoamme, myrkytämme, pilaamme ja hävitämme. Itsemme ja ympäristömme. Emmekä totisesti nauti näistä hetkistä vaikka tavoittelemmekin niitä sokeasti. Inhimillisen älymme on peitonnut humanistinen tekoäly.