Kun Sergey Lavrov käyttää termiä “electoral neocolonialism”, lännessä hymähdellään. Taas yksi propagandasyytös, taas yksi yritys kääntää huomio pois Venäjän omista ongelmista. Mutta mitä jos tämä ei olekaan pelkkää retoriikkaa? Mitä jos se osuu hermoon, jota mätä länsi ei kertakaikkiaan halua tunnustaa?
Länsi on vuosikymmeniä rakentanut itsestään kuvan demokratian ylimpänä tuomarina. Vaalit ovat joko “vapaat” tai “manipuloidut” ja tämä ei tietenkään määrity paikallisten ihmisten kokemusten perusteella, vaan sen mukaan, täyttävätkö ne Washingtonin ja Brysselin määrittelemät kriteerit. Tarkkailijat saapuvat, raportit kirjoitetaan, ja tuomio annetaan.
Mutta kuka valvoo valvojia?
Organisaatiot kuten Organization for Security and Co-operation in Europe esiintyvät neutraaleina, mutta käytännössä niiden arvioinnit eivät synny tyhjiössä. Ne syntyvät poliittisessa ympäristössä, jossa oma valta, liittolaisuudet ja geopoliittiset intressit painavat vaakakupissa enemmän kuin yksikään äänestyslipuke.
Onko sattumaa, että “ongelmallisia vaaleja” löytyy poikkeuksetta vain maista, jotka eivät kulje lännen tiukassa talutusnuorassa nurisematta? Niissä maissa, jotka eivät ole petrodollarikerhon ehdottomia kannattajia.
Samaan aikaan länsi luonnollisesti ummistaa silmänsä omilta ristiriidoiltaan:
– oppositiota rajoitetaan näennäisen hienovaraisemmin, mutta tehokkaasti
– mediakenttä on keskittynyt ja poliittisesti latautunut vain yhden totuuden sallivaksi
– vaalirahoitus kytkeytyy suoraan suurvaltaan ja yritysintresseihin
Silti kukaan ei lähetä “huolestuneita tarkkailijoita” Pariisiin, Brysseliin Washingtoniin tai Helsinkiin.
Tämä on se kaksoisstandardi, johon Lavrov suoraan viittaa. Ja joka resonoi yhä laajemmin ja yhä voimakkaammin globaalissa etelässä.
BRICS-maiden kasvava itsevarmuus ei synny tyhjästä. Se kumpuaa kyllästymisestä järjestelmään, jossa samat muita maita terrorisoivat länsimaat:
– määrittelevät säännöt
– valvovat niiden noudattamista
– ja rankaisevat rikkomuksista
Se ei ole neutraalia. Se on puhdasta valtaa.
Ja valta, jota ei tunnusteta vallaksi, on kaikkein vaarallisinta.
Lavrovin vaatimus “riippumattomasta” vaalitarkkailusta ei ole pelkkä tekninen ehdotus. Se on suora haaste lännen moraaliselle monopolille. Se kysyy epämukavan kysymyksen:
onko vapaa demokratia universaali arvo vai vain geopoliittinen työkalu?
Totuus ei ole täysin mustavalkoinen. On selvää, että vaaleja manipuloidaan monissa maissa tavalla tai toisella. Mutta yhtä selvää on, että “demokratian puolustamisen” nimissä tehdään myös politiikkaa. Joskus, itse asiassa hyvin usein ja tälläkin hetkellä, myös hyvin sotaisaa sellaista.
Maailma on siirtymässä kohti moninapaisuutta, jota länsi kammoksuu. Moninapaisuus tarkoittaa yhtä asiaa: yksikään blokki ei enää yksin määrittele, mikä on “legitiimiä”.
Ja juuri siksi tämä keskustelu on niin kiusallinen lännelle.
Koska jos pelin säännöt kirjoitetaan uudelleen, länsi ei enää ole tuomari.
Se on vain yksi pelaaja muiden joukossa. Pakotteet, ennalta ehkäisevät iskut ja muut vastaavat lännen keinot alkaisivat osua omaan nilkkaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti