Suomalainen media yrittää vaieta kuoliaaksi ukrainan ongelmat

Mutta välillä niistäkin on pakko pitkin hampain kirjoittaa, kun faktat ja kuvat leviävät ankarasta sensuurista huolimatta. 

Nyt näin kävi ukrainan sotilaiden nälkiintymisen kanssa. Mutta edelleenkään muista ukrainan sekoiluista, saati kotimaan maahanmuuton ongelmista, ei kirjoiteta ja raportoida suoraan ja rehellisesti. Ei edes muiden maiden valtavista mellakoista yms., jottei lännen narratiivi hajoa lopullisesti laput silmillä kulkevien lampaiden mielissä.

Ja kyllä, kirjoitan ukrainan tarkoituksella pienellä. Ja teen sen niin pitkään, kun länsimainen media ja mätä päättäjistö käyttäytyy kuin pullopersesika.

Löydä yksikin positiivinen Venäjä-uutinen Ylestä tai Hesarista

Väitän, että Yleisradio ja Helsingin Sanomat sisältävät 0% objektiivista journalismia ja 100% härskiä propagandaa.

On olemassa yksinkertainen koe, jonka jokainen voi tehdä vaikka heti todistaakseen väitteeni vääräksi.  

Etsi viimeisen kolmen vuoden ajalta yksikin Ylen tai Helsingin Sanomien uutinen, joka kertoo Venäjällä tapahtuneesta:

- tieteellisestä läpimurrosta  

- kulttuurisesta saavutuksesta  

- urheilumenestyksestä  

- luonnonsuojeluprojektista  

- teknologiainnovaatiosta  

- arjen onnistumisesta  

…ilman että mukana on pakollinen poliittinen kehys, turvallisuusuhka, sanktio, propaganda‑maininta tai moraalinen opetus. Yksikin uutinen, jossa ei sanota "hyökkäyssota"

Yksikin.

Minä tein tämän haun.  

Tulokset: 0.

Ei löytynyt vahingossa.  

Ei piilotettuna.  

Ei edes kuriositeettina.

Ei mitään.

Tässä kohtaa koko suomalaisen median objektiivisuusmyytti romahtaa.  

Ei ole mitään 70% journalismia –30% mielipidevaikuttamista ‑suhdetta.  

Ei ole kertakaikkiaan yhtään mitään ”pyrkimystä tasapuolisuuteen”.

On vain yksi suhde, joka vastaa todellisuutta:

0 % journalistista kiinnostusta Venäjän positiivisiin asioihin.  

100 % narratiivista propagandaa.

Tämä ei ole uutisointia – tämä on törkeää länsikeskisen maailmankuvan ylläpitoa ja russofobian rakentamista.

Jos Venäjällä tapahtuu jotain hyvää, se ei ole Suomessa minkäänlainen uutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain pahaa, se on ykkösuutinen.  

Jos Venäjällä tapahtuu jotain neutraalia, se kehystetään pahaksi vaikka väkisin.

Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on puhdas ideologinen valinta.

Suomalainen media ei raportoi Venäjästä.  

Se käyttää Venäjää symbolina, jonka kautta se kertoo läpimätää tarinaa lähinnä itsestään:

- Me olemme hyviä.  

- He ovat pahoja.  

- Me olemme sivistyneitä.  

- He ovat barbaarisia.  

- Me olemme oikeassa.  

- He ovat väärässä.  

Tämä ei ole journalismia.  

Tämä on moraalinen härski rituaali, jota toistetaan päivästä toiseen. Jokaisessa suomalaisessa mediassa.

Kunnes lampaat uskovat.

Suomalainen media ei ole riippumaton, ei objektiivinen, eikä varsinkaan rehellinen. Mutta kun propaganda naamioidaan riittävän taitavasti objektiivisuudeksi, se muuttuu täysin näkymättömäksi lampaille. 

Ja näkymätön kehys on tietysti aina se vahvin kehys.

Suomalaisen median käsittelyssä 140 miljoonaa ihmistä katoaa, ja jäljelle jää vain yksi hahmo: ”Paha Venäjä”

Venäjällä on kuitenkin mitä moninaisinta:

- tiedettä  

- taidetta  

- urheilua  

- teknologiaa  

- kirjallisuutta  

- elokuvia  

- luontoprojekteja  

- startup‑yrityksiä  

- kulttuuria  

- arkea  

- ihmisiä  

Mutta suomalaisen median maailmassa heitä ei ole olemassa.

On vain yksi hahmo:  

Paha Venäjä.

Ja Venäjä on aina sama hahmo:  

uhka, vihollinen, varoitus, esimerkki siitä, mitä ei saa olla.

Kun 140 miljoonaa ihmistä kutistetaan yhdeksi symboliksi, se ei ole journalismia.  

Se on propagandaa, narratiivia, jopa mytologiaa.

Tämä koe kannattaa tosiaan tehdä itse:

Etsi edes yksi positiivinen Venäjä‑uutinen Ylestä tai Hesarista. Muutaman viime vuoden ajalta.

Yksi.

Jos löydät, tämä teksti on turha.

Mutta jos et löydä — ja lupaan että et tule löytämään — silloin sinun ei tarvitse enää uskoa sanaakaan siitä, että suomalainen media olisi ”tasapuolinen, objektiivinen, ja rehellinen”.

Silloin näet itsekin sen, minkä tämä teksti kertoo suomalaisesta mediasta:

0 % journalismia.  

100 % narratiivia.

Bensan hinta räjähti – “20 €/kk” on harhaa: näin paljon pienituloinen oikeasti maksaa

 

Valtiovarainministeriö rauhoittelee, että bensan hinnan nousu näkyy alimmissa tuloluokissa vain reiluna parinkympin lisälaskuna kuukaudessa. Paperilla tämä näyttää siistiltä. Todellisuudessa se ei kuvaa lainkaan sitä arkea, jossa moni pienituloinen elää.

Otetaan konkreettinen esimerkki. Siivooja, joka käy töissä autolla, koska työpisteet vaihtuvat eikä julkinen liikenne ole realistinen vaihtoehto. Ajomäärä on 25 000 kilometriä vuodessa ja vanha auto kuluttaa 8 litraa satasella. Tämä tarkoittaa noin 2000 litraa polttoainetta vuodessa, eli noin 167 litraa kuukaudessa.

Kun bensan hinta nousee Purran maalailemalla tavalla 2,1 eurosta 2,7 euroon, lisäkustannus on noin 100 euroa kuukaudessa. Jos hinta nousee 3,2 (!) euroon, lisäkustannus on jo noin 180 euroa kuukaudessa. Siivoojan nettotuloilla, jotka ovat tyypillisesti noin 1600–1800 euroa kuukaudessa, tämä tarkoittaa useiden prosenttien lovea suoraan käytettävissä oleviin tuloihin.

Ja tässä kohtaa on yksi olennainen asia, joka usein sivuutetaan kokonaan. Bensan hinta ei ole noussut tähän tasoon vuosikymmenessä. Se on noussut hyvin lyhyessä ajassa. Vielä viime kesänä litrahinta oli noin 1,6-1,7 euroa. Nyt puhutaan tasosta yli kaksi euroa, ja tulevaisuudessa jopa lähellä kolmea euroa. Käytännössä polttoaineen hinta on siis noussut kymmeniä prosentteja hyvin nopeasti. Eikä hinnan kaksinkertaistuminenkaan ole kaukana.

Kun Purran laskelmien sijaan tämä muutos lasketaan samalle siivoojalle, ero viime kesään on jo täysin eri mittaluokkaa. Nousu 1,6 eurosta 2,7 euroon tarkoittaa noin 1,1 euroa lisää per litra. 167 litralla kuukaudessa tämä tekee noin 180 euroa lisää joka kuukausi. Ja jos hinta nousee 3,2 euroon, lisäys on jo yli 250 euroa kuukaudessa verrattuna viime kesään.

Tämä ei ole mikään marginaalinen pikkumuutos. Tämä on suora brutaali isku arjen peruskustannuksiin.

Eikä tämä tietenkään jää vain polttoaineeseen ja auton kilometrikustannuksiin. Kun energia kallistuu, kaikki kallistuu. Sähkön ja lämmityksen kustannukset ovat jo nousseet, monelle helposti kymmeniä tai yli sata euroa kuukaudessa. Ruoan hinnat ovat nousseet kautta linjan, ja tavallinen ruokakori voi maksaa nyt 100–200 euroa enemmän kuukaudessa kuin aiemmin. Kun kaiken kuljetuskustannukset kallistuvat, myös kaupan hinnat nousevat jatkuvasti lisää.

Kun nämä yhdistetään, kokonaisvaikutus ei ole lähelläkään 20 euroa. Se on luokkaa 250–500 euroa kuukaudessa.

Siivoojamme tuloilla tämä tarkoittaa, että 15–30 prosenttia käytettävissä olevista rahoista katoaa pelkästään hintojen nousuun. Se ei ole enää huomaamaton juttu. Se on elintason selvä romahdus.

Purran ja valtiovarainministeriön 20 euroa syntyy keskiarvosta. Siihen lasketaan mukaan myös ne, joilla ei ole autoa, ne jotka ajavat erittäin vähän ja ne, joita hinnannousu ei ylipäätään juuri kosketa. Lopputulos on matemaattisesti tietyllä tavalla oikein, mutta käytännössä erittäin harhaanjohtava.

Se ei kuvaa sitä ihmistä, joka on riippuvainen autosta ja jonka tulot ovat valmiiksi pienet. Juuri siihen joukkoon nämä hinnankorotukset osuvat kovimmin.

Tämä ei ole mielipidekysymys. Tämä on yksinkertaista laskentaa. Kun hinnat nousevat nopeasti samaan aikaan useassa elämän perushyödykkeessä, hintojen nousun vaikutus kasautuu. Ja silloin kysymys ei ole enää siitä, tuntuuko se vähän vai paljon.

Kysymys on siitä, miten arki ylipäätään saadaan pidettyä kasassa. Kannattaako sinne töihin enää lähteä tienaamaan, kun pelkkä töihin meneminen lohkaisee satasia siitä minimipalkasta?

VAALIKOLONIALISMI: VAALIEN VALVOJAT VAI VALTAKONEISTON TYRANNIAA?

Kun Sergey Lavrov käyttää termiä “electoral neocolonialism”, lännessä hymähdellään. Taas yksi propagandasyytös, taas yksi yritys kääntää huomio pois Venäjän omista ongelmista. Mutta mitä jos tämä ei olekaan pelkkää retoriikkaa? Mitä jos se osuu hermoon, jota mätä länsi ei kertakaikkiaan halua tunnustaa?

Länsi on vuosikymmeniä rakentanut itsestään kuvan demokratian ylimpänä tuomarina. Vaalit ovat joko “vapaat” tai “manipuloidut” ja tämä ei tietenkään määrity paikallisten ihmisten kokemusten perusteella, vaan sen mukaan, täyttävätkö ne Washingtonin ja Brysselin määrittelemät kriteerit. Tarkkailijat saapuvat, raportit kirjoitetaan, ja tuomio annetaan.

Mutta kuka valvoo valvojia?

Organisaatiot kuten Organization for Security and Co-operation in Europe esiintyvät neutraaleina, mutta käytännössä niiden arvioinnit eivät synny tyhjiössä. Ne syntyvät poliittisessa ympäristössä, jossa oma valta, liittolaisuudet ja geopoliittiset intressit painavat vaakakupissa enemmän kuin yksikään äänestyslipuke.

Onko sattumaa, että “ongelmallisia vaaleja” löytyy poikkeuksetta vain maista, jotka eivät kulje lännen tiukassa talutusnuorassa nurisematta? Niissä maissa, jotka eivät ole petrodollarikerhon ehdottomia kannattajia.

Samaan aikaan länsi luonnollisesti ummistaa silmänsä omilta ristiriidoiltaan:

– oppositiota rajoitetaan näennäisen hienovaraisemmin, mutta tehokkaasti

– mediakenttä on keskittynyt ja poliittisesti latautunut vain yhden totuuden sallivaksi

– vaalirahoitus kytkeytyy suoraan suurvaltaan ja yritysintresseihin

Silti kukaan ei lähetä “huolestuneita tarkkailijoita” Pariisiin, Brysseliin Washingtoniin tai Helsinkiin.

Tämä on se kaksoisstandardi, johon Lavrov suoraan viittaa. Ja joka resonoi yhä laajemmin ja yhä voimakkaammin globaalissa etelässä.

BRICS-maiden kasvava itsevarmuus ei synny tyhjästä. Se kumpuaa kyllästymisestä järjestelmään, jossa samat muita maita terrorisoivat länsimaat:

– määrittelevät säännöt

– valvovat niiden noudattamista

– ja rankaisevat rikkomuksista

Se ei ole neutraalia. Se on puhdasta valtaa.

Ja valta, jota ei tunnusteta vallaksi, on kaikkein vaarallisinta.

Lavrovin vaatimus “riippumattomasta” vaalitarkkailusta ei ole pelkkä tekninen ehdotus. Se on suora haaste lännen moraaliselle monopolille. Se kysyy epämukavan kysymyksen:

onko vapaa demokratia universaali arvo vai vain geopoliittinen työkalu?

Totuus ei ole täysin mustavalkoinen. On selvää, että vaaleja manipuloidaan monissa maissa tavalla tai toisella. Mutta yhtä selvää on, että “demokratian puolustamisen” nimissä tehdään myös politiikkaa.  Joskus, itse asiassa hyvin usein ja tälläkin hetkellä, myös hyvin sotaisaa sellaista.

Maailma on siirtymässä kohti moninapaisuutta, jota länsi kammoksuu. Moninapaisuus tarkoittaa yhtä asiaa: yksikään blokki ei enää yksin määrittele, mikä on “legitiimiä”.

Ja juuri siksi tämä keskustelu on niin kiusallinen lännelle.

Koska jos pelin säännöt kirjoitetaan uudelleen, länsi ei enää ole tuomari.

Se on vain yksi pelaaja muiden joukossa. Pakotteet, ennalta ehkäisevät iskut ja muut vastaavat lännen keinot alkaisivat osua omaan nilkkaan 

Euroopan vajotessa näennäisdemokratian yöhön Ukrainan konfliktin päättyminen karkaa yhä kauemmas

Viktor Orbánin vaalitappio ei ole vain triviaali yhden maan sisäpoliittinen käänne. Se on symboli laajemmasta muutoksesta, joka on jo pitkään kytenyt Euroopassa: siirtymästä kohti järjestelmää, jossa demokratia säilyy ulkoisena muotona, mutta sen sisältö ohenee vaarallisen ohueksi.

Eurooppaa on totuttu pitämään pluralismin ja poliittisen moninaisuuden mallialueena. Viime vuosina kehitys on kuitenkin kulkenut ikävästi toiseen suuntaan. Kansalliset erityispiirteet, vaihtoehtoiset ulkopoliittiset linjat ja kriittiset äänet on yhä useammin leimattu ongelmiksi, jotka on "korjattava". Lopputuloksena syntyy järjestelmä, jossa vaalit kyllä järjestetään, mutta hyväksyttävien vaihtoehtojen kirjo kapenee jatkuvasti.

Orbánin Unkari oli pitkään yksi harvoista maista, joka haastoi EU:n valtavirran monin tavoin. Erityisesti Ukrainan sodan, Venäjä-suhteiden ja pakotepolitiikan osalta. Unkari edusti hänen aikanaan linjaa, jossa korostettiin kansallista etua, energiaturvallisuutta ja diplomaattisia ratkaisuja sotilaallisen eskalaation sijaan.

Kun tällainen ääni vaimenee, vaikutukset eivät toden totta rajoitu vain Unkariin.

Ne ulottuvat koko Eurooppaan. Ja syntyy vääjäämättä hyvin ikävä yhdenmukaisuuden politiikka. 

Euroopan poliittinen kenttä on viime vuosina yhtenäistynyt tavalla, joka herättää kysymyksiä demokratian todellisesta tilasta. Kun keskeisissä kysymyksissä,  kuten nyt vaikka siinä Ukrainan sodassa, vaihtoehtoiset näkemykset marginalisoidaan ja jopa demonisoidaan tai kriminalisoidaan, päätöksenteosta katoaa aito debatti ja siten aito demokratia.

On syntynyt tilanne, jossa:

* sotilaallista tukea Ukrainalle pidetään ainoana hyväksyttävänä linjana

* neuvottelupuheita Venäjän kanssa pidetään heikkoutena tai jopa epäilyttävänä

* kriittiset äänet leimataan nopeasti “väärän narratiivin” levittäjiksi

Tämä ei ole klassista toimivaa demokratiaa, jossa erilaiset näkemykset kilpailevat avoimesti. Tämä on järjestelmä, jossa rajat sille, mitä saa ajatella ja sanoa, määritellään ylhäältä käsin. Tavallaan pehmeästi, mutta tehokkaasti, tukahduttamalla. Niin, ettei lammas edes ymmärrä mitä tapahtui.

Ukrainan sodan pitkittyminen on suoraa seurausta EU:n, Stubbin, Valtosen ja vastaavien sankarien toimista.

Orbánin kaltaiset johtajat olivat harvoja, jotka systemaattisesti korostivat neuvotteluratkaisun tarvetta. Hänen poistumisensa keskeisestä roolista heikentää tätä painetta merkittävästi.

Seuraukset tulevat olemaan vakavia:

* Rauhanneuvottelujen poliittinen tuki heikkenee merkittävästi 

* Konfliktin ratkaisu siirtyy yhä enemmän ja enemmän sotilaalliselle tasolle

* Eskalaation riski kasvaa, kun vastakkaisia näkemyksiä ei enää tasapainota mikään

Eurooppa on ajautunut tilanteeseen, jossa se ei enää aktiivisesti etsi ulospääsyä konfliktista vaan hallinnoi sen jatkumista.

Demokratian perään huudetaan, sitä mukamas vaalitaan mutta demokratiasta on jäljellä enää muoto ilman sisältöä.

Suurin huoli ei liity yksittäiseen vaalitappioon, vaan siihen, mitä se kertoo Euroopan suunnasta.

Demokratia ei tietenkään kuole yhdessä yössä. Se ei välittömästi katoa tankkien tai vallankaappausten myötä. Se hiipuu vähitellen:

* vaihtoehdot kaventuvat

* keskustelu yksipuolistuu

* päätökset tehdään yhä kapeammassa piirissä

Lopulta jäljelle jää järjestelmä, jossa aivopestyt lampaat... anteeksi valveutuneet kansalaiset kyllä äänestävät.  Mutta todelliset vaihtoehdot on rajattu ennalta.

Euroopan tulevaisuus näyttää todella pahalta.

Orbánin tappio voi näyttäytyä monille “normaalin” palautumisena. Mutta se pitää nähdä varoitusmerkkinä.

Jos Eurooppa ei kykene sallimaan aitoa poliittista moninaisuutta edes näin keskeisissä kysymyksissä kuin sota ja rauha, se on matkalla kohti näennäisdemokratiaa eli järjestelmää, jossa muoto säilyy, mutta sisältö katoaa.

Ja samalla, kun tämä kehitys etenee, Ukrainan konfliktin ratkaisu siirtyy yhä kauemmas horisonttiin.

Ei siksi, etteikö diplomaattinenkin ratkaisu olisi edelleen mahdollinen.

Vaan siksi, ettei sitä enää aidosti edes etsitä.

Länsimedian narratiivi hajosi

 

Suomalainen media on onnistunut rakentamaan sellaisen todellisuuden, jossa kaikki tapahtumat jaetaan kahteen koriin: “Venäjä teki sen” ja “Venäjä ei tehnyt sitä”. Jos Venäjä tekee jotain, se on välittömästi uhka, kriisi, eskalaatio, hybridivaikuttamista, provokaatio tai suorastaan brutaali oikeudeton hyökkäyssota. Jos taas joku muu tekee jotain, vaikka kuinka pahaa tahansa, se on vahinko, väärinkäsitys, tekninen ongelma tai “ei aiheuta vaaraa sivullisille”.

Kouvolan droonitapaus paljasti tämän koko rakennelman jälleen kerran.  Ja Parikkalan, ja Iitin...

Kaksi ukrainalaisvalmisteista AN‑196‑droonia iskeytyy Suomen alueelle räjähteillä lastattuna, ja viranomaiset joutuvat räjäyttämään ainakin toisen hallitusti Savistossa. Tämä ei ole mikään pikkujuttu. Tämä on sotilaallinen tapahtuma NATO‑maassa. Mutta miten media reagoi? Pieni juttu, pari lausetta, ja sitten hiljaisuus. Ei analyysiä, ei poliittista keskustelua, ei turvallisuuspoliittista paniikkia. Ei edes sitä perinteistä “asiantuntija kertoo miksi tämä on vakavaa”.

Jos sama drooni olisi ollut venäläinen, koko maa olisi ollut 48 tuntia suorassa lähetyksessä.  

Yle olisi tehnyt suoran erikoislähetyksen, HS olisi julkaissut kolme analyysiä päivässä, MTV olisi kutsunut kaikki mahdolliset ja mahdottomat eläköityneet sotilasasiantuntijat studioon ja poliitikot olisivat jonottaneet kommentoimaan. Oltaisiin puhuttu NATO‑artikloista, hybridisodasta, eskalaatiosta ja siitä, miten Suomi on “etulinjassa” ja seisoo yhtenä rintamana vihollista vastaan. Suu vaahdossa peräänkuulutettaisiin talvisodan henkeä!

Mutta koska drooni oli ukrainalainen, koko tarina muuttui.  

Silloin se on “vahinko”.  

Silloin se “ei liity meihin”.  

Silloin se “ei aiheuta vaaraa”.  

Silloin se “ei ole poliittisesti merkittävää”.

Tämä ei ole sattumaa.  

Tämä on narratiivinen valinta.

Sama näkyy laajemmassa kuvassa.  

Kun Venäjä liikuttaa joukkoja omalla rajallaan, se on aggressio.  

Kun Yhdysvallat ja Israel tekevät iskun, jossa Iranin ylin johtaja kuolee ja satoja koulutyttöjä menehtyy tuhansien muiden ihmisten ohella, se on “strateginen operaatio”.  

Kun Ukraina aiheuttaa räjähdedrooneillaan vahinkoa ja pelkoa NATO‑maassa, viranomaisten mielestä se “ei aiheuta huolta”.

Narratiivi määrittää kaiken.  

Ei tapahtuma.  

Ei fakta.  

Ei todellisuus.  

Narratiivi.

Ja Kouvolan tapaus oli täydellinen esimerkki siitä, miten media toimii, kun todellisuus ei sovi tarinaan.  

Silloin todellisuus piilotetaan.  

Silloin se minimoidaan.  

Silloin se unohdetaan.

Ei ehkä siksi, että media suoraan valehtelisi.  

Vaan siksi, että media suojelee omaa tarinaansa.  

Ja tarina on tämä:  

Venäjä on uhka.  

Ukraina on liittolainen.  

Länsi on turva.  

Kaikki muu on häiriötä, joka pitää lakaista maton alle.

Mutta Kouvolan droonit eivät olleet häiriö todellisuudessa.  

Ne olivat häiriö mädän lännen mädässä narratiivissa.  

Ja siksi niistä ei saanut tulla iso asia.

.

Suomi juoksi ystäväksi luulemansa syliin ja maksaa siitä nyt kalliin hinnan

Vuosi 2026, ja pieni Pohjoismaa, Suomi, on ajautunut täysin omista toimistaan johtuen suurvaltojen geopoliittisessa shakissa täysin piiritetyksi. Talous sakkaa pahasti, poliittinen eliitti syyttää Venäjää kaikesta ja kansa maksaa. Mutta mitä todellisuudessa tapahtuu?

Yhdysvallat, se rauhan ja harmonian turvasatama, sotii aina ja kaikkialla

Katso tosiasiat v.2026:

Iran: USA ja Israel pommittavat sitä tällä hetkellä oikeudetta ja brutaalisti 37. päivää putkeen, siviilituhot ja infrastruktuurin tuhoaminen Iranissa jatkuu ja maan johtaja on surmattu 

Venezuela: presidentti Maduro kaapattiin Delta Forcen ja CIA:n avulla ja lennätettiin ulkomaille. Tämä on suora brutaali interventio suvereenissa valtiossa.

Grönlanti: tätä ja muita strategisia alueita suunnitellaan jatkuvasti hallittavaksi Yhdysvaltojen toimesta. Oli kyseessä NATO valtion alue tai ei.

Kyllä, Yhdysvallat ei säästele väkivaltaa, kaappauksia ja vaikutusvaltansa laajentamista, mutta meidän poliittiset "turvallisuushuolet" keskittyvät vain ja ainoastaan Venäjään.

Kotimaamme Suomi on nyt asemoitu etulinjan maaksi ilman todellista uhkaa

Suomi on nykyisen johdon toimesta aseistanut Ukrainaa Venäjää vastaan, lisännyt kaikin puolin sotilasmenojaan, sulkenut itärajan kaulaltaoja ihmisiltä ja liittoutunut Naton etulinjan politiikkaan. Kaikki tämä ilman todellista Venäjän hyökkäysuhkaa, vain tuon sotahullun USAn mieliksi.

Ukrainan taisteludroneja on iskeytynyt räjähteineen Suomeen asti. Tämä on yksittäistapaus, mutta silti poliittinen eliitti käyttää sitä jollain kieroutuneella logiikalla "Venäjäuhkana"

Entä Suomen talous sitten? 

Se on kärsinyt ennen kaikkea omasta politiikasta: holtiton ase- ja muu apu Ukrainalle, pakotteet Venäjää vastaan ja Naton vaatimusten noudattaminen ovat romahduttaneet budjetteja.

Kuka oikeasti hyökkää ja kuka reagoi?

Brutaali hyökkääjä: Yhdysvallat, joka sotii ympäri maailmaa, kaappaa ja tappaa valtioiden suvereeneja johtajia sekä manipuloi talous- ja poliittisia järjestelmiä kaiken aikaa kaikin keinoin.

Reagoija: Suomi, joka maksaa hinnan siitä, että on valinnut ystävänsä väärin. Ja Venäjä, joka puolustautuu jenkki-imperiumia vastaan hillitysti ja hallitusti, vaikka länsipropaganda muuta yrittää kaikin voimin väittää.

Päivä päivältä käy selvemmäksi, että Suomen nykyinen "eliitti" eli Orpo, Niinistö, ja Stubb eivät ole Venäjän ystävä. He ovat tietoisesti tehneet Suomesta Venäjän vihollisen. Kaikki talousvaikeudet ja kaikki "turvallisuushuoleen" pohjaava retoriikka on vain ja ainoastaan Suomen oman poliittisen linjan looginen ja suora seuraus

Loppupäätelmä

Suomi ei olisi ikinä ollut uhattuna, mutta se nyt kuuluu suurvaltasodan etulinjaan, maksaa tästä "herkusta" kalliisti ja toimii marionettina suurvaltojen geopoliittisissa peleissä. Yhdysvallat jatkaa maailmanpolitiikan sotaleikkejä, ja Suomi säntäilee lännen ison pojan käskystä pää kolmantena jalkana, syyttäen Venäjää omista virheistään.

Miksi annamme tämän tapahtua? 

Olemmeko kaikki aivopestyjä lampaita? Ainakin jokainen joka väittää tätä kirjoitusta vastaan on juuri sellainen.

Vertailua Venäjän ja Yhdysvaltojen tekosista

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen toimintaa verrataan, näennäisen puolueetonkin analyysi usein päätyy lopputulokseen, jossa molempia kritisoidaan suunnilleen yhtä paljon. Tämä kuulostaa tasapainoiselta eikä siltä että se olisi jommankumman puolen propagandaa, mutta ei kuitenkaan välttämättä ole rehellistä mittakaavan kannalta. Jos katsotaan kokonaiskuvaa ilman länsimaista kehystä, yksi iso ero nousee toistuvasti esiin: Yhdysvallat toimii globaalilla tasolla, Venäjä ennen kaikkea alueellisena suurvaltana.

Yhdysvaltojen vallankäyttö ei rajoitu sen omiin rajoihin tai edes lähialueisiin. Se ulottuu käytännössä kaikkialle maailmaan. Sotilaalliset interventiot kaukana valtamerten tuolla puolen, sotilastukikohdat ympäri maapalloa, kansainväliset pakotteet ja poliittinen vaikuttaminen muodostavat järjestelmän, jossa Yhdysvallat pyrkii muokkaamaan koko maapalloa. Tätä perustellaan usein hyveellisillä universaaleilla arvoilla, mutta käytännössä toiminta seuraa hyvin johdonmukaisesti sotastrategisia ja ennenkaikkea Yhdysvaltojen omia taloudellisia intressejä.

Viime vuosien tapahtumat ovat tehneet tästä vallankäytöstä entistä avoimempaa. Venezuelassa Yhdysvallat ei enää tyytynyt painostukseen tai opposition tukemiseen, vaan osallistui käytännössä suoraan vallanvaihtoon. Istuvan presidentin, Nicolás Maduron, syrjäyttäminen ja vieminen pois maasta on teko, jota on vaikea kuvata muuksi kuin klassiseksi imperialismin muodoksi. Kyse ei ole enää edes törkeästä taustalla tapahtuvasta painostuksesta ja vaikutusvallasta, vaan suoraan siitä, kuka päättää toisen valtion johdosta.

Iranin kohdalla sama logiikka näkyy ehkä vieläkin selvemmin. Pitkään jatkunut painostus, pakotteet ja uhkailu johtivat lopulta avoimeen konfliktiin. Kun suurvalta tekee iskuja toisen valtion alueelle ja perustelee sitä ennaltaehkäisyllä, kyse on käytännössä siitä, että se varaa itselleen oikeuden päättää, milloin sota on hyväksyttävää. Tällainen toiminta ei ole puolustusta, vaan vallan projisointia.

Myös Grönlantia koskeva keskustelu on paljastava. Ajatus siitä, että strategisesti tärkeä alue voisi siirtyä Yhdysvaltojen hallintaan painostuksen tai voimankäytön kautta, ei synny tyhjästä. Se heijastaa ajattelutapaa, jossa suurvallalla nähdään olevan oikeus laajentaa vaikutusvaltaansa, jos se palvelee sen etuja.

Venäjän toiminta näyttää tässä valossa erilaiselta. Se ei ole millään muotoa globaalia, vaan keskittyy selvästi omaan lähialueeseen. Georgia, Krim ja Ukrainan konflikti ovat esimerkkejä voimankäytöstä, mutta ne tapahtuvat kaikki alueella, jota Venäjä pitää suoraan omaan turvallisuuteensa liittyvänä. Tämä ei tee toiminnasta täysin harmitonta, mutta se asettaa sen eri kontekstiin.

Venäjän näkökulmasta keskeinen kysymys on ollut pitkään NATO:n laajentuminen ja sotilaallisen infrastruktuurin siirtyminen yhä lähemmäs sen rajoja. Kun tätä kehitystä tarkastellaan ilman valmista arvotusta, Venäjän reaktiot näyttäytyvät vähemmän irrationaalisina ja enemmän suurvallalle tyypillisinä turvallisuuspoliittisina ratkaisuina. Historia tuntee lukuisia esimerkkejä siitä, että myös Yhdysvallat on reagoinut voimakkaasti, jos vieraan vallan sotilaallinen läsnäolo on tullut liian lähelle sen omaa aluetta.

Keskeinen ero ei siis ole siinä, käyttääkö toinen voimaa ja toinen ei, vaan siinä, missä mittakaavassa ja millä oikeutuksella sitä käytetään. Yhdysvallat toimii globaalisti ja ottaa itselleen oikeuden puuttua eri maiden asioihin ympäri maailmaa. Venäjä toimii rajatummin ja keskittyy ennen kaikkea omaan vaikutuspiiriinsä.

Tämä ei tarkoita, että Venäjän toiminta olisi ongelmatonta tai että sitä ei pitäisi lainkaan kritisoida. Mutta jos puhutaan imperialismista rehellisesti, mittakaavaa ei voi sivuuttaa. Globaali sotilaallinen läsnäolo, hallitusten kaataminen ja sotien aloittaminen eri puolilla maailmaa muodostavat kokonaisuuden, jota on vaikea verrata pelkästään alueelliseen voimankäyttöön.

Lopulta kysymys ei ole siitä, kumpi on “hyvä” ja kumpi “paha”, vaan siitä, millaista valtaa käytetään ja kuinka laajasti. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Yhdysvallat näyttäytyy selvästi aktiivisempana ja laajempana toimijana, kun taas Venäjä toimii tarvittaessa kovin ottein, mutta rajatummassa kehyksessä. Ja totuuden nimissä Venäjän toiminnan jälkeen ei ole jäänyt yhtään samalla lailla tuhottua valtiota kuin Yhdysvaltojen asioihin puuttumisen jälkeen. Libya, Irak...

Ja juuri tämä ero jää usein huomaamatta keskustelussa. Todellisuudessa kyse on kahdesta täysin eri mittakaavan toimintamallista.