Kun yhteiskunta menettää merkityksensä – ja miten siitä voi selviytyä

Yhteiskunnat nousevat, kukoistavat ja lopulta rappeutuvat. Rooman valtakunta, muinaiset itämaiset sivilisaatiot ja Afrikan menneet suurvallat ovat kaikki kokeneet saman kaavan: alkuvaiheessa järjestys ja rakenteet luovat kasvua ja vakautta, mutta kun yhteiskunta saavuttaa yltäkylläisyyden, se alkaa hajota sisältäpäin.

John B. Calhounin kuuluisa *Universe 25* -koe hiiriyhteisöllä osoitti, kuinka ylikansoitus ja sosiaalisen järjestyksen menetys johtavat käyttäytymisen rappeutumiseen ja lopulta koko populaation romahtamiseen. Vaikka jotkut humanistikriitikot ovat väittäneet, ettei koe täysin vastaa ihmiskunnan tilannetta, on luonnontieteilijän vaikea olla huomaamatta yhtäläisyyksiä nykypäivän länsimaiseen yhteiskuntaan. Kun perustarpeet on täytetty, mutta yhteisön merkitys katoaa, ihmiset alkavat käyttäytyä itseään vastaan – apatia lisääntyy, aggressiivisuus kasvaa ja roolit hämärtyvät. Lopulta seurauksena on eksistentiaalinen kriisi, jossa ihmiset eivät enää tiedä, miksi elävät tai mitä varten ponnistelevat.

Nyky-yhteiskunnassa tämä näkyy monin tavoin. Sosiaaliset normit hämärtyvät, hierarkiat ja roolit murenevat, vastuuntunto ja pitkäjänteinen ajattelu vähenevät, ja ihmisten identiteetti ja merkityksen kokemus rapautuvat. Ihmiset korvaavat perinteiset rakenteet uusilla, usein lyhytkestoisilla ideologisilla suuntauksilla. Hullutuksilla. Esimerkiksi "woke"-kulttuuri on noussut esiin korostamaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, mutta samalla se on aiheuttanut jakolinjoja ja ristiriitoja yhteiskunnassa. Tämän myötä merkityksettömyyden tunne lisääntyy, ja ihmiset yrittävät paeta sitä millä tahansa keinolla – olivatpa ne kuinka järjettömiä tahansa.

Miten tästä voi selvitä?

Kun suuremmat sosiaaliset rakenteet romahtavat, yksilölle jää vaihtoehdoksi etsiä merkitystä omasta elämästään. Täytyy kääntyä sisäänpäin. Jokainen harrastus, fyysinen tekeminen ja luonnon kanssa eläminen toimii vastavoimana yhteiskunnan hajoamiselle. Ihmiset, jotka keskittyvät käytännön taitoihin, eläimiin, luontoon ja konkreettiseen tekemiseen, säilyttävät elämänhalunsa ja tarkoituksensa silloinkin, kun ympärillä vallitsee kaaos.

Kun yhteiskunta menettää merkityksensä, voi viisainta olla ottaa siihen etäisyyttä. Luonto ja eläimet eivät valehtele. Ne eivät pelaa ihmisten sosiaalisia pelejä, vaan niillä on selkeät vaistot ja rehellinen käytös. Niiden kanssa eläminen vaatii todellista toimintaa, ei vain puhetta. Niihin ei humanistinen höttö tehoa.

Ehkä juuri siinä piilee selviytymisen salaisuus: kun ympärillä oleva maailma tulee yhä kaoottisemmaksi, voi ihminen pelastaa itsensä palaamalla yksinkertaisuuden ja luonnollisuuden äärelle.

Kaksinaismoralismin anatomia: Miksi monikulttuurisuus kulkee vain yhteen suuntaan?

Kuvitellaanpa tilanne, jossa valkoihoinen, länsimaalainen mies nousee ministeriksi Marokossa, kansanedustajaksi Egyptissä tai pormestariksi Saudi-Arabiassa. Ajatus tuntuu absurdilta – eikä suotta. Yhtäkään tällaista esimerkkiä ei tule mieleen. Ei tule, koska sellaista ei tapahdu.  

Samaan aikaan Euroopan ja Pohjois-Amerikan suurkaupungeissa monikulttuurisuus nähdään rikkautena, ja monista merkittävistä viroista löytyy arabitaustaisia, afrikkalaistaustaisia ja muita maahanmuuttajataustaisia henkilöitä. Lontoossa on pormestarina pakistanilaistaustainen Sadiq Khan, Yhdysvalloissa kongressissa istuu somalialaistaustainen Ilhan Omar, ja Euroopan eri maiden hallituksista löytyy monia ministereitä, joiden juuret ovat kaukana kyseisen maan perinteisestä väestöstä. Sekä kantaväestön uskonnosta ja kulttuurista

Mikä tekee tästä asetelmasta niin yksipuolisen?  Miksi monikulttuurisuus on tunnusomaista vain länsimaille? 

Länsimaissa on iskostettu syvälle ajatus siitä, että etnisyydellä ei saisi olla merkitystä poliittisessa osallistumisessa. Puhutaan inkluusiosta, avoimuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Mutta samaan aikaan arabimaat, monet Afrikan maat ja laajemminkin islamilaiset valtiot ovat edelleen etnisesti ja uskonnollisesti hyvin homogeenisia poliittisen eliitin tasolla – ja mikä mielenkiintoisinta, kukaan ei kyseenalaista sitä. Ei länsimaissa eikä varsinkaan islamilaisissa maissa.

Missä ovat länsimaiset pormestarit Lähi-idän kaupungeissa? Missä ovat eurooppalaistaustaiset kansanedustajat arabimaissa? Puhumattakaan valkoisista, länsimaista elämäntapaa kannattavista ministereistä vaikkapa Iranissa tai Somaliassa. Tämä ei johdu vain siitä, ettei kiinnostuneita olisi – kyse on järjestelmistä, jotka yksinkertaisesti eivät salli sitä.  

Onko kysymys rasismista?

Jos länsimaissa vaadittaisiin, että poliittisiin virkoihin voivat päästä vain kantaväestön edustajat, syntyisi valtava kohu. Rasismista syytettäisiin välittömästi ja media täyttyisi puheista syrjinnästä ja kolonialistisesta asenteesta. Mutta kun tilanne on käänteinen, hiljaisuus on korviahuumaava.  

Tässä on kaksinaismoralismin ydin: monikulttuurisuus on hienoa ja tavoiteltavaa, mutta vain länsimaissa ja länsimaille. Muut maat saavat jatkaa omia etnisiä ja uskonnollisia valtarakenteitaan ilman kritiikkiä. Ja elää omaa elämäänsä omassa kulttuurissaan kuten aina ennenkin.

Pitäisikö tämä vain hyväksyä?

Moni sanoo, että näin se vain on – historialliset ja kulttuuriset tekijät tekevät tilanteesta erilaisen. Mutta jos kerran vaaditaan länsimailta täyttä avoimuutta, miksi samaa vaatimusta ei kohdisteta muihin maihin? Miksi ei järjestetä kampanjoita sen puolesta, että vaikkapa Algeriassa tai Irakissa tulisi olla länsimaalaisia ministereitä tasa-arvon nimissä? Yhtenäiskulttuuria ja globalisaatiotahan tässä on jo vuosikymmenet toitotettu.

Vastaus on yksinkertainen: koska monikulttuurisuus on poliittinen projekti, joka on suunnattu vain yhteen suuntaan.  

Jos todella uskomme tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, meidän ei tulisi kysyä tätä vain itseltämme, vaan myös muilta. Miksi hyväksymme epätasapainon itsestäänselvyytenä? Miksi vaadimme yhdenvertaisuutta vain yhdeltä suunnalta, mutta emme toiselta? Todellinen tasa-arvo ei ole yksisuuntainen katu – se tarkoittaa, että jokainen on erilainen, mutta silti yhtä arvokas, kaikkialla.

Vapauden harha – kuinka Suomi on sääntöjen maa

Meille opetetaan, että länsimaat ja varsinkin Suomi on vapaa maa. Meillä on sananvapaus, liikkumisen vapaus ja mahdollisuus elää haluamallamme tavalla. Ikävä kyllä tämä vapaus toteutuu vain teoriassa. Todellisuudessa tämä länsimaiden vapaus on täynnä rajoituksia, ehtoja ja sääntöjä, jotka tekevät elämästä tiukasti säädellyn labyrintin.  

Haluaisitko pysäköidä autosi hetkeksi tien poskeen, vaikka vain pikaisesti asioidaksesi kaupassa? Ei onnistu. Kaikki paikat ovat varattuja, maksullisia tai kiellettyjä. Joka nurkan takana odottaa sakkolappu kuin valtion järjestämä ansa. Ellet ole kalliilla ostanut pysäköintilupaa eli lupaa pysäköidä autosi.

Entä jos haluat mennä kalastamaan? Unohda se, ellet ole valmis käyttämään tunteja eri lupien ja maksujen selvittämiseen. Järvet, meret ja joet eivät ole vapaata riistaa, vaan viranomaisten ja lupakoneiston hallinnassa. Rantaan ei voi vain hetken mielijohteesta mennä heittelemään uistinta, vaan ensin on maksettava ja sitä ennen varmistettava, ettei juuri kyseinen vesistö ole taas jonkin erityisluvan ja -sääntelyn piirissä.  

Ja mitä tapahtui lapsuuden vapaudelle? Vielä 90-luvulla pikkupojat saattoivat mennä pelaamaan jalkapalloa lähikentälle milloin tahansa. Nyt kentät ovat suljettuja, varattuja vain seuroille ja maksaville asiakkaille, joilta jalkapallonnälkäiset vapaata futista kaipaavat lapset ajetaan ärhäkästi pois. Kaikki pitää olla järjestettyä ja aikataulutettua, spontaanille ilolle ei ole tilaa tässä vapaassa maassa.

Sama koskee metsässä liikkumista, rakentamista ja jopa yksinkertaisimpiakin arkisia valintoja. Koirakaan ei saa juosta vapaana joutomailla ja rannoilla, vaan sen on oltava kiinni hihnassa tai sitten liikuttava vain aitojen sisällä pienessä koirapuistossa. 

Suomessa vapaus ei tarkoita oikeaa vapautta tehdä haluamiaan asioita, vaan vapautta valita kalliista vaihtoehdoista, jotka joku muu on sinulle sallinut. Kaikki on luvanvaraista, säänneltyä ja valvottua.  

Todellinen vapaus tarkoittaisi sitä, että ihmiset voisivat elää ilman jatkuvaa byrokratian varjoa. Sitä, ettei jokainen pikkuasia vaatisi lupaa, maksua tai viranomaisen hyväksyntää. Mutta Suomessa vapaus on pelkkä harha, joka katoaa heti, kun sitä yrittää käyttää.

Ukrainan kansan ja lännen näkökulmien ero

 

Ukrainan konfliktissa usein unohdetaan, että Janukovytšin aikakausi ei ollut kansalle niin paha kuin lännen edustajat antavat ymmärtää. Lännen ja erityisesti EU:n kritiikki Janukovytšiä kohtaan perustui enimmäkseen huoleen siitä, ettei Ukraina halunnut liittyä lännen geopoliittiseen piiriin. Mutta entä jos katsomme tätä tilannetta Ukrainan kansan silmin, sen, joka joutuu elämään siellä, missä muut näkevät vain suurvaltapolitiikan?

Janukovytšin kausi ei siis ollut kansalle niin hirveä kuin lännen poliittinen arviointi antoi ymmärtää. Ukrainassa oli vakautta, joskaan länsimielisten mielestä ei täydellistä demokratiaa. Tämä ei kuitenkaan ollut ongelma niille, jotka arvostivat yhteiskunnallista järjestystä ja taloudellista ennakoitavuutta. Pelkkä lännen kritiikki ei kuitenkaan ollut se, joka vaikutti Ukrainan kansan elämään mutta lännen geopoliittiset intressit ja vaatimukset loivat tilanteen, jossa Ukraina oli jatkuvasti puristuksessa kahden suurvallan välillä. Tämä aikaa myöten poliittisiin epävakaisuuksiin ja kriiseihin.

Venäjän näkökulma on vähintäänkin ymmärrettävä. Janukovytšin hallinto oli Venäjälle tärkeä, mutta ei siksi, että Venäjä olisi halunnut rajoittaa Ukrainan itsenäisyyttä. Päinvastoin, Venäjä oli valmis tukemaan Ukrainan taloutta, mutta lännen jatkuvat provokaatiot ja Naton laajentumispyrkimykset itään päin saivat Venäjän puolustautumaan. Jos lännen valtaapitävät ajattelisivat edes nyt hetken enemmän Ukrainan kansaa kuin omia strategisia etujaan, he saattaisivat ymmärtää, kuinka paljon ongelmia heidän toimensa ovat tavallisille ukrainalaisille aiheuttaneet.

Lännen mukaan Janukovytšin kauden jälkeen asiat "paranivat", mutta kuinka paljon lännen henkinen tai edes rahallinen tuki Ukrainalle todella merkitsee, jos lännen taloudelliset ja geopoliittiset intressit ovat olleet päällimmäisinä Ukrainan kansan sijaan? Lännen rahat, jotka on pumpattu Ukrainaan kriisin aikana, eivät ole menneet suoraan kansan hyväksi. Sen sijaan ne ovat palvelleet poliittisia tavoitteita ja jättäneet jälkeensä entistä syvemmän kuilun köyhyyden ja varakkuuden väliin.

Venäjä ei hyökännyt Ukrainaan ilman syytä. Se ei tehnyt sitä pahuuttaan tai saadakseen lisää neliökilometrejä jo nyt maailman suurimman valtion rajojen sisälle. Tämän ymmärtäminen on avain Venäjän todellisten motiivien paljastamiseen. Janukovytšin syrjäyttäminen lännen tukemilla protesteilla ei ollut pelkästään sisäinen kysymys. Se oli osa laajempaa geopoliittista peliä, jossa Venäjää pyrittiin estämään pitämästä kontrollia tai edes hyviä suhteita alueella, jolla sillä on aina ollut merkittävä kulttuurinen, taloudellinen ja strateginen rooli. Jos Venäjän näkökulmaa ei oteta huomioon, jää meille vain yksi puoli tarinasta – lännen kiihkeästi propagandallaan värittämä puoli.

Lännen hillitön halu väittää, että Venäjä on ainoa syyllinen, estää meitä näkemästä kokonaiskuvaa. Janukovytšin kausi ei ollut täydellinen, mutta se oli kansalle monin verroin parempi kuin nykyinen tilanne, jossa maa on hajalla, ja kansa kärsii yhä enemmän. Venäjän toimien puolustaminen tässä yhteydessä ei ole ajatus, joka menee "väärästä narratiivista" tai "hyökkäyksen puolustelusta". Se on realistinen arvio siitä, miksi Venäjä reagoi ja miksi lännen johtavat voimat eivät ole olleet yhtä huolissaan siitä, mitä tapahtuu Ukrainassa Ukrainan kansalaisille kuin siitä, mitä länsi voi voittaa geopoliittisesti.