Orjantappurakruunun varjossa

Korvani eivät enää kuulleet. Sormeni eivät tunteneet. Silmien kyky nähdä valoa oli sekin vain varjo entisestä. Entisestä niin värikylläisestä sointujen ja tekstuurien maailmasta.

Pikkuhiljaa kaikki oli muuttunut. Ensin täysin huomaamatta. Niin etten aavistanut minkään olevan pielessä. Vuosikymmeniä kului kunnes sameuden valta kirkastui – aistit todella olivat kuolleet. Kaikki mikä oli ennen tapahtunut aistinelimissä tapahtui nyt vain ja ainoastaan ajatuksissa. Mielessä. Unissa ja unelmissa. Jopa makunystyrät olivat muuttuneet toimimattomiksi.

Ei ollut mitään. Ei kokemuksia. Stimulanttien stimulatiivinen vaikutus oli lähellä mitätöntä. Miksi? Olinko elimellisesti sairas?

Aistimukset koetaan aivoissa. Tuntoaisti, makuaisti ja kuuloaisti. Loppujen lopuksi hermopäätteiden vastaanottamat aistimukset siirretään hermoverkkoa pitkin aivoihin jossa ne tulkitaan ja tulkataan tietoisiksi kokemuksiksi. Mikä oli muuttunut?

Hieno esine Prisman tekniikkaosaston hyllyssä ei herättänyt mitään tunteita. Kaunis, vastaan kävelevä hymyilevä nainen oli kaunis nainen, ei muuta. Iskender-kebab, tulisella kastikkeella, oli kuin mitä tahansa ylikypsää makaronilaatikkoa.

Jaksoin tuskin seurata ihmisten maailmaa. Draamaelokuvia ja komediaa, ehkä. Joskus minuutti, joskus puoli tuntia. Lukemisesta puhumattakaan. Ensimmäinen lause. Ja kierrätyslaatikkoon. Puhelimen, sellaisen älyllisen, näpräämistä jaksoin muutamia tunteja putkeen. Horroksellisessa tilassa.

Pyöräilin kyllä 20km iäisyyden vanhalla mummokonkelilla. Vailla päämäärää. Vieläpä vaivatta. Piiskaavassa raekuurossa, vastatuulessa vesisateessa, helteellä. Odottaen aistien käynnistymistä.

En saanut mitään sosiaalisista tilanteista. En jaksanut katsoa aikuisten ihmisten näyttelemää arkielämän saippuaoopperaa. Ihmisten ilmiselvä pelailu oman edun tavoitteluksi jätti kylmäksi eikä enää edes puistattanut.

Ainoastaan luonto antoi jotain. Villi ja vapaa luonto. Lapset jotka vielä elivät. Ja vanhukset jotka eivät olleet vielä kuolleet. Niissä hetkissä löysin elämää. Vain niissä. Koin ja annoin. Vuorovaikutus oli läsnä.

Luonto, ja sen mukana lähes kaikki luonnollinen, on menehtynyt. Harva enää leikkii. Ilakoi. Kokee. Kaiken pitää olla hillittyä. Beigeä. Mielellään vaalean beigeä. Ja rahalla mitattavissa. Se on tappanut minunkin aistini.

Olen turtunut täydelliseen merkityksettömyyteen. Joskus asioilla oli merkityksensä. Luonnonvalinnalla oli muinoin jotain johon tarttua. Nyt tartutaan silikonirintoihin ja teknisiin alusasuihin joita on jokaiselle urheilulajille omansa. Salibandypojille omat sukkansa Intermegasportin itäpäädyssä, sählypojille omansa toisessa päädyssä. Sopeutuakseen sairaaseen yhteiskuntaan on oltava sairas. Muutoin sairastuu.

Aistimukset antavat iloa. Tunteen elossa olosta. Enemmän sairaat saavat hetkittäiset aistimuksen tunteensa extreme-lajeista ja shoppailusta. Voimansa olla ihminen ihmisyydettömässä yhteiskunnassa. Mikään ei anna niitä terveille. Ainoa vaihtoehto on turruttaa itsensä.

Alkoholi lamaannuttaa keskushermostoa, syviä aivojen osia. Ei suinkaan harhaanjohtavasti nimettyjä korkeampia aivotoimintoja vaan erityisesti pikkuaivoja. Niitä, joita tarvitsemme elämiseen kipeimmin. Niitä, jotka nykyisin kärsivät eniten ja ovat jo itsekseen turtuneet ja antaneet periksi. Ja periksi antaessaan tappaneet kykymme nähdä ja tuntea. Aistia. Sama aivojen osa, joka on jo matelijamaisilla esi-isillämme. Alkukantainen. Johon kaikki perustuu.

Turrutamme siis alkoholilla pikkuaivoistamme alkunsa saavaa huomiokykyämme, joka on jo kuolinkorinoissaan tukahduttanut aistimme. Huomiokykymme tekee itsemurhaa. Jotta emme tajua ympäröivän maailman mielettömyyttä. Samassa aivojen sopukassa piilee myös mm. puheen sammalluksen aiheuttava osanen, johon vaikuttaminen on vain tahaton sivuseuraus. Ikävä kyllä kukaan ei kuuntele sössöttäjää.

Aina alkoholikaan ei riitä. Tai ole suurissa annoksissa suositeltavaa. Etanoli. Jonka käyttöön koko ihmiskunta on sinänsä sopeutunut geneettisesti. Mikä siis avuksi?

Tällä hetkellä millään ei ole alkua eikä keskikohtaa. Lopusta puhumattakaan. Kaiken saa alkamaan milloin vain, loppumaan milloin vain ja keskikohdan yli voi pikakelata. Oli kyseessä sitten tv- tai radio-ohjelma, parisuhde, päivällinen, talonrakennus tai kaiken päälle liimattu piinallisen pinnallinen urheilusuoritus. On pikaruokaa. Tinder. Digiboksit ja podcastit. Teijo- ja älvsbytalot. Missään ei synny tekemisen kaarta odotuksineen, suorituksineen ja täyttymyksineen.

Aistimaailmaltaan rikkaimpia eivät ole neonvalojen välkkeessä asuvat city-ihmiset. Eivät typerryttävän masentavien monokulttuuriensa puristuksessa luontoa tuhoavat maalaiset. Tuntevimpia ovat lapset ja muistisairaat vanhukset. Sekä juopot. Lapseksi minusta ei enää ole. Vanhukseksi tuskin elän. Alkoholi? Ei kai.

Tai en tiedä.