Harha-askel ja Näätä

“Käsittämättömän herkullista, neiti Mäyrä”, leperteli Näätä selvästi teeskennellen. Jopa niin selvästi, että itse Neiti Mäyräkin varmasti huomasi imartelun teennäiseksi. Näätä oli usein lausunut nuo samat sanat Mäyrän keitoksista. Kuten lähes kaikkien muidenkin kotimetsänsä neitien ja rouvien keitoksista. Lukuun ottamatta sitä kehitysvammaista ja nykyisin jo vanhaa hirvilehmää, joka oli pienenä vasana jäänyt leikkuupuimurin terien silpomaksi. Hänen luonaan Näätä ei käynyt lounailla eikä päivällisillä, aamiaisista puhumattakaan. Ei Näätä sen vuoksi naarasväen keittotaitoja kehunut että ei olisi itse osannut tehdä ruokaansa. Päinvastoin, hän pystyi loihtimaan vohkimistaan Närhen munista Michelinin tähtitason omeletteja. Pyykin oli hänellä aina pivossa. Tai kaksi. Ehei, Näätä hiveli naaraiden kotitalouskykyjä siksi että hänen näätämäisen hurja saalistusviettinsä jäi toiseksi hänen vielä monin verroin hurjemmalle suvunjatkamisvietilleen. Vietille, joka on evoluution kekseliäs keino varmistaa lajien säilyminen.

Suvunjatkamisvietti, niin virallinen termi kuin onkin, toisaalta kuvaa huonosti Näädän viettiä. Hän kammoksuu ajatustakin yhdynnästä joka johtaisi sukusolujen hedelmöittymiseen. Toki hänelle on vahinkoja sattunut ja Näädän kotimetsässä voikin nykyisin törmätä ainakin supikoiranäätään, villikissanäätään, metsäkaurisnäätään, fasaaninäätään, pupunäätään kuin villisikanäätäänkin, muutamia mainitakseni. Täysin isättömiä kaikki. Lepertelyyn Näätää on ajanut vain ja ainoastaan halu saattaa itsensä kulloisenkin naaraan kanssa täydelliseen täyttymyksen tilaan, jossa ovat vain he kaksi. Hikisinä ja kaikkensa antaneina. Tiukasti sisäkkäin, vailla ulkomaailman urpoja ja murheita.
Kaikki metsän eläimet toki tunsivat Näädän metkut. Eräskin jo lajityypillisen keskimääräisen elinikänsä roimasti ylittänyt Rouva Maakotka odotti aina keskiviikkoa, jolloin Näädällä oli tapana käydä hänen naapurissaan kyyhkyskaksosten luona lounaalla. Ulko-ovensa avaimenreiästä tihrustaen tämä petolintu odotti hetkeä kun Näätä astuu pihalle jolloin hän aina huikkasi tarjoavansa vielä jälkiruuat päälle. Ja harvoinpa Näätä kieltäytyi vaikka Rouva Maakotkalla oli jo enemmän sulkasatoja takana kuin edessä. Mäyrän luona Näätä vieraili usein, ja välillä vierailut kestivät useitakin päiviä, kunnes Näätä koki pakottavaa tarvetta lähteä maistelemaan muidenkin naaraiden tarjoamia herkkuja.

Ja mikäpä Mäyrä oli Näätää pidättelemään, sehän oli vain Näätä jolla on ollut viimeiset vuodet tapana kevyttä ylläpitoa vastaan sammuttaa Mäyrän kupeita kuumottavat liekit jotka ennen salametsästäjien luotia sammutti Herra Mäyrä. Notkean ja vikkeläkielisen Näädän tavassa sammuttaa oli kyllä jotain erityistä edesmenneen jäyhän Herra Mäyrän tapoihin verrattuna, ja ei se lepertely ja liehittelykään Herra Mäyrän murahteluihin verrattuna pahalta tuntunut vaikka teatteria olikin. Mutta naarasmäyrät on kasvatettu uskomaan viimeisen päälle järjestettyihin ja saumattomasti toimiviin sosiaalisiin hierarkioihin ja yhteiskuntamalleihin mäyrien tapaan, eikä hän siksi edes osannut ajatella itsenäisenä kuljeskelevasta Näädästä sen enempää. Paitsi joskus, poskien punan vielä hehkuessa ja Näädän maatessa siinä hänen vierellään luolan suulla auringon ensisäteiden pilkottaessa tammenlehtien lomasta heidän karvaisille erivärisille vartaloilleen. Silloin Mäyränaaras ohikiitävän hetken tunsi että kaikki oli oikein juuri nyt ja Näätä kuului hänen vierelleen. Vain hänen. Ikuisesti. Olipa Näätäkin joskus näyttänyt vaivaantuneelta noin hetkinä, kun piti tehdä lähtöä ja laahusti jotenkin vastentahtoisen oloisesti pois Mäyrän luolastopesältä.

Mäyrän ja Näädän kohtaaminen sujui nytkin aluksi kuten aina ennenkin. Kehuja, herkuttelua ja hikinen ähinäsessio. Kunnon nalkkikin siihen tuli. Paisuvaiskudoksen vihdoin veltostuessa ja irrottautumisen Mäyrästä tullessa fyysisesti jälleen mahdolliseksi, Näätä empi. Hän koki suuria tunteita. Hän näki elämänsä vilahtavan silmiensä ohi. Kliseet kaikuivat hänen korvissaan, ja kaikesta päätellen Mäyräkin koki sisällään samanlaisen myllerryksen sillä hän tarrasi vaistomaisesti suurilla kynsillään Näädän karvaisista pakaroista kiinni. Hivenen kovempaa kuin normaalisti. ”Hyppy suureen tuntemattomaan”, ”Silmien avautuminen”, ”Elämä on tässä ja nyt”, ”Elämä on eläimen parasta aikaa” ja muut maailmankuulut fraasit saivat sillä hetkellä lihaa ympärilleen.

Olo oli yhtäkkiä ihmeen kevyt, niin Näädällä kuin Mäyrälläkin. Ja silti heitä itketti. Karvaiset navat vastakkain he vollottivat ja vikisivät kuin pienet pennut. Olivatko kyynelet kenties onnen kyyneleitä? Pitkään kestäneen tunteiden kieltämisen aikaan saama puhtaasti fysiologinen parasympaattinen reaktio? Itkua siitä että olivat aiemmin olleet toisilleen niin kylmiä, vaikka sisällä oli salaisesti kytenyt jo ensikohtaamisesta asti? Haikeutta siitä että mikään ei enää ikinä palaisi ennalleen heidän välillään? Itkikö Näätä sitä ettei näine tunteineen voisi enää ikinä lemmiskellä muiden kuin Mäyrän kyökissä? Iskikö Mäyrään heti tuskalliset mielikuvat Näädän seikkailuista kotimetsän muiden naaraiden kanssa? Kenties kaikki nämä, mutta sitähän rakkaus on. Tuskaa. Nautinnollisen tuskaista vellomista Rakkauden Valtameressä heille, jotka sinne uskaltavat. Ja nyt Näätä ja Mäyrä olivat sinne uskaltautuneet.